torstai 31. lokakuuta 2013

Mikä mun maailmaani pyörittää?

Hemmetin temesta. Tuntuu kuin koko päivä olisi ollut yhtä aivokuolemaa. Tiesin, että tulisi olemaan. Koko koulupäivä taas jossain pilvessä. Äidille tiuskimista illalla. Ja yhtäkkiä makaan taas sängyssä ja pitäisi nukkua. Eikä uni tule. Joten otin temestan. Itseasiassa kaksi. Ja kaksi ketipinoria ja yhden melatoniinin. 
Päätin jo aikaisemmin päivällä, etten huomenna mene kouluun psykologiankokeesta huolimatta. Ihan sama, en saa sitä kurssia. Tarvitsen sen kurssin. Mutta ihan sama ihan sama ihan sama. Kyllä asiat järjestyy, aina ne järjestyy. Lukeminen vaan tuntuu niin ahdistavalta. En ikinä tule selviämään ylppäreistä, jos en pääse lukuahdistuksesta eroon. Ja taas olen vain käärimässä sitä peittoon. Haluan nukkua koko huomisen. 

Tosi merkityksetön olo. Haluan auttaa ihmisiä. Mutta tuntuu, että tarvitsisin rahaa auttaakseni. Vapaaehtoistyöntekijäksi (siis ulkomaille) lähteneminen maksaa. Tosi moni asia maksaa. Haen töitä. En jaksa enää hakea. Haastatteluja ja "sori, otettiinkin joku muu" -vastauksia. Mun pitäis olla aikuinen ja pitäis jaksaa, se ahdistaa. 

En ole tainut, kai, tehdä vielä mitään ruokasuunnitelmalupauksia täällä blogin puolella. Toki ahmimattomuus on aina tavoite. Ja säännölliset ruokailut. Joten siihen nähden se, mitä aion nyt luvata ja tehdä, on tosi typerää. Mutta teenpä sen silti. 

En syö huomenna perjantaina, enkä lauantaina, enkä sunnuntaina. Haluan ensi viikon keskiviikkoon mennessä painaa 49 kiloa. Lienee ihan fyysisestikin mahdollista, kun tänään painoin sen 50, jotain. Tarvitsen sen kontrollin ja samalla elämästäni paussin. Äh, hemmetti. Pahoittelen sekavuuttani, syytän tämän illan lääkeannosta. 

Nukkuisinpa jo.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

En ole uskoa

Mitä ihmettä, aamupaino 50,1 tai 50,2? Taisin oksentaa nesteitäkin ulos urakalla. Mutta kilon matalampi luku vaa'assa, se saa aina aikaan hymyn.

Rauhoitusta kaipaaville

http://www.youtube.com/watch?v=o1AeeugeINo&noredirect=1

Suosittelen, auttaa nukahtamaan, ja jos säännöllisesti kuuntelee, syö paljon maltillisemmin. Tai ainakin itse reagoin, yllätyksekseni, näin. Kesällä siis aktiivisesti kuuntelin. Nyt tajusin kaivaa videon esiin uudestaan.

Kertonee kaiken...

Vahva,
anna mun olla.

Ilman aamiaista
liian kevyesti
aikaisin,
aamulla.

Toivoo, että se riittäisi.
Olisi,
vain vesi.

Sumenee
loittenee,
todellisuus loittonee

Pakenee paniikkia
ahdistusta
juokseejuokseejuoksee

Kaappi yksi,
kaappi kaksi,
lisää voita
lisää sokeria
lisää juustoa
lisää leipää ja jauhoja

Keittiössä
kunnes jäljellä on vain vesi.

Ulos, ulos, ulos!
Pois se minusta!
Halaan valkoista jumalaani
kunnes jäljellä on vain vesi.

Vasta sitten
uskallan hengittää.



Ja mitähän pirua teen valveilla näin myöhään? Nyt menee kyllä alas Temesta. 

Olen aloittanut useamman blogin. Kirjoittaminen on tyssännyt ensimmäiseen ahmimiseen, sillä en kehtaa kertoa niistä. Mutta ainoa tapa jaksaa jatkaa kohti hoikkuutta on uskallus kohdata totuus, se, että putoaa vielä monen monta kertaa. Joten ei, en lopeta, vaikka söin liikaa ja oksensin. Jonkinlaisesta pienestä askeleesta kohti paranemisesta kielii se, etten enää nykyään suunnittele ahmimisia ja oksentamisia. Etten suostu pitämään sitä elämäntapana. Nykyään ahmin vain tilanteen karatessa käsistä. Niin käy harmittavan usein. Joka päivä viimeisen sadan vuoden ajan. Mutta se loppuu. Se loppuu. 
Syömishäiriöstä kärsitään keskimäärin 5-6 vuotta. KESKIMÄÄRIN. Se on KESKIARVO. Kaikki eivät parane. Mutta oi, kuulkaapa vaan, kirjoitan tätä blogia niin pirun kauan, että paranen, siis bulimiasta. Niin kauan, kunnes olen tavoitepainossani. Ja sen jälkeenkin. Kun tajuan kuinka noloa on sortua, ja siitä on pakko kertoa täällä. Uskon sen auttavan minua. 

Kaikki blogiani lukevat, autatte minua. Sen enempää en voisi toivoa. Kiitos.

Sol och värme, sol och glädje

Aurinko tuo energiaa, aurinko tuo toivoa. Päivän treeni, tai pikemminkin liikunta, oli uinti. Vain reilut puoli tuntia, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Aamulla herätin kehon venytyksillä ja aurinkotervehdyksillä. Mutta vaikka keho on virkeä, toki hieman väsynyt eilisestä suht. rankasta treenistä, istuin koulussa filosofian tunnilla pää ja ajatukset jossakin tyhjässä kosmoksessa. Kuten aina. Juuri nytkin pitäisi lukea psykologiaa, mutta tuntuu, kuin kirjan sanat vain valuisivat hukkaan, en kykene rekisteröimään niitä. Personlighetspsykologi, eli aivan mielettömän mielenkiintoinen kurssi. Mutta heti, kun sitä on pakko lukea, aivoissa sumenee. Koe perjantaina. Kirosana. 

Odotan ystävääni kauppakeskuksessa. Ihmeellinen tunne, ilo, jotakin mitä odottaa. Kupilliset teetä, tai no, ystäväni juonee latten kuten aina. Minä juon teetä. Mitä päivän muihin syömisiin tulee, ovat polttoaineina toimineet kahvi, aamulla 4-5 palaa verigreippiä, vesi, lisää kahvia ja 12-13 välillä syöty mandariini. Mandariiniksi iso mandariini. 

Pitäisi syödä proteiinia, ehkä käyn ostamassa rasvattoman rahkan tai tonnikalapurkin. Inhottavaa tosin on se, että sen syöminen ei istu aikatauluihini ollenkaan. Periaatteessa ihan älytöntä olla näin tarkkaan ruoka-aikojen orjana; pyrin syömään kolmen tunnin välein. Ja tapaan ystäväni ihan pian. En voi syödä kaupasta ostettua ruokaa kahvilassa. Enkä halua ostaa kahvilasta "ruokaa", eli leivonnaisia tai sokerilla pilattuja smoothieita tai muutakaan. Tosin ainahan sitä toitotetaan, että pitäisi syödä säännöllisin väliajoin. Ehkä siis teenkin tässä oikein? 

Proteiinista tuli mieleeni mainita, etten halua isoja lihaksia. Kyllähän niiden muodot saavat näkyä, mutta ihannoin enemminkin balleriinamaista, tai no, luisevaa ja suorakaitasta kroppaa. Vaikka minulle kuinka sanotaan, että ei se proteiinin syöminen yksin kasvata lihasta, vaan liikuntatyyppi jota harrastaa (esim. salilla punttaus muokkaa kehoa eri tavalla kuin hölkkä), on minulle kehkeytynyt ihme fobia proteiinin syömiseen. Mutta aivot tarvitsevat proteiinia, aminohappoja täytyy muodostua, ja niin poispäin. Joten pakko sitä on syödä. Onnekseni vartaloni rakenne on melko poikamainen, kapea lantio ja olemattomat rinnat. Lisäksi olen pitkä, kuten ensimmäisessä postauksessani mainitsinkin. Pitkien on kuulemma hankala kasvattaa habaa. Jes! 

Joitakin blogiini eksyneistä kiinnostanee painoni kehitys. Tässä parin päivän aikana on lähtenyt aimo annos nesteitä, sillä vaaka näytti 51,2 kiloa aamulla (arvio tuo desimaali, sillä vaakamme on uusi wanha vaaka, ei siis elektroninen, vaan sellainen viisaripuntari). Vaikka kyseessä ovat vain nesteet, inspiroivat pienemmät lukemat aina tsemppaamaan kovemmin. 

Kello käy. Voisin repiä peppuni pois täältä kirjastosta ja valua kauppaan ostamaan seuraavan välipalani, ehkä jotain proteiinia sitten. Kun tiedän laukussani olevan ruokaa, jonka olen ostanut ennen kuin nälkä yllättää, en niin helposti sorru ostamaan esim. suklaata tai muuta namia. 

Huokaus. Nauttikaa auringosta. Elämästä. Itsekin yritän. Monelle elämästä nauttiminen sisältää herkkuja. Yritän päästä irti siitä ajattelutavasta; maailmassa on muutakin kuin ruoka. En tarvitse ruokaa elääkseni täysillä. Vähän polttoainetta toki, joskus kokkaan kevyttä ihanaa ruokaa koko perheelle iltaisin (kg.fi sivustolla todella paljon alle 200 kcal reseptejä, suosittelen!). 

Ehkä postaan vielä tänään toisenkin kerran, mikäli ehdin. Yritän ehtiä, haluan ehtiä. Aika lähteä, nyt.

tiistai 29. lokakuuta 2013

today is done.

Treeni takana, ahdistus poissa. Hikitreeni, parastreeni. Kävin vielä järvessä pulahtamassa - kiihdyttänee aineenvaihduntaa. Se siis korvasi sen iltakävelyn. 

Ennen treeniä join lasillisen suurehon sitruunan puolikkaasta puristetusta mehusta, söin 1/2 kiivihedelmän ja 2 palaa greippisiivua. Hieman siis poikkesin suunnitelmasta, joka oli syödä yksi verigreippi. Melkein kuitenkin luulen selvinneeni näin vähemmillä kaloreilla. 

Nukkumaanmeno aika. Pitää venytellä. Mutta sitten. 

Huomenna menen aamulla uimahalliin, tarkoituksenani uida 30-40 min. Illaksi on koulun jälkeen tiedossa seminaari, jossa kerrotaan ulkomailla opiskelun mahdollisuuksista lukion jälkeen. Ja sinnehän minä halajan, ulkomaille.  


"Put me on a plane and fly me to anywhere
Put me on a plane and fly me to anywhere 
So put me on a plane, 
and fly me to anywhere 
With you..."

Augustana - Coffee and Cigarettes

news and stuff

Pää kipeä, maha kipeä, menevät kyllä ohi. Lisäksi luulen, että olen reväyttänyt oikean takareiteni. Minkäs teet. 

Mutta nyt, parempiin uutisiin. 

Ostin purjoja, tarkoituksenani keittää niistä ns. "Taikapurjokeittoa". Resepti on "Ranskattaren ruokavuosi" kirjasta. Olen tehnyt keiton ennenkin, tai no, liemeksi kutsuisin sitä pikemminkin. Maku on miellyttävä, ja mikä parasta, se on vähäkalorista "puhdistavaa" keittoa - jos ei siis paljoakaan muuta nauti "taikakuurin" aikana. Tässä resepti: 


1 kg purjosipulia
vettä
Puhdista purjot ja leikkaa vihreä latvaosa pois, niin että jäljelle jää koko valkoinen osa ja aavistus vaaleanvihreää. Laita purjot isoon kattilaan ja kaada päälle sen verran vettä, että ne peittyvät kokonaan. Kuumenna kiehumispisteeseen ja anna hautua 20-30 minuuttia ilman kantta. Kaada liemi kattilasta ja ota se talteen. Siirrä purjot kulhoon. Lientä juodaan noin 2 1/2 desiä joka toinen tai kolmas tunti koko viikonlopun ajan. 
Vaikkei nyt viikonloppu olekaan... 
Lisäksi! Poltan normaalisti sähkötupakkaa, mutta patruunat loppuivat kesken. Tilasin niitä kuitenkin lisää viimeviikolla, ja hain ne juuri postista. Ihanaa! Terveellisempää kuin normaali tupakka, makuna omena (njam), ja sitä voi polttaa sisälläkin, sillä se tupruttaa vain vesihöyryä. Näin on helppo pitää hermot kurissa ja suu varattuna muulle kuin ruualle. 

Oho

Se olikin siis karnitiinijuoma, jota ostin, ei keratiini. Hehe.

Odotan aina huomista, myös ylihuomenna

Koulussa. Pitää tulla tänne, pitää olla vitun vahva. Jostain syystä nyt ahdistaa ihan vietävästi. Ahdisti jo aamulla, siitähän johtuivatkin ne oksentelushowt.
Lintsasin ekan tunnin, toivoin unen vievän ahdistuksen pois. Ei se vienyt. Enkä oikeastaan edes nukkunut kunnolla. Mutta parempi mennä myöhässä kouluun kuin olla kokonaan menemättä, tiedän sen. Koitan päästä eroon masennuksesta, ajatella positiivisesti, päästää irti ahdistuksesta. Mutta sitten tulee se tunne, se äänetön, sanaton ääni: Sä et ansaitse kivoja asioita, sä et ansaitse mitään hyvää. Sä olet lihonut 2 kiloa kouluvuoden alkamisesta, sä ahmit, sä oksennat - sä et ole minkään arvoinen. Inhoan sitä. Haluan siitä eroon, mutta samalla ajattelen, etten ansaitse päästä eroon siitä. Toisaalta, ahdistus johtaa niin helposti tunteiden purkamiseen ruokaan. Miksi juuri ruokaan? Eli jos en olisi niin kovin ahdistunut, söisinkin varmaan vähemmän, fiksummin. Ja niin teenkin, aina silloin kun saavutan tavoitepainoni. Mutta ennen sitä, ahdistus ahdistus ahdistus, poissaoleva tunne.
 
Jokainen päivä ilman ahmimista, oksentamista, on voitto. Niistä pitäisi iloita. Mutta niitä päiviä... tai sellainen päivä... En edes muista, milloin viimeksi olisin ollut 24 tuntia oksentamatta. Tapan itseni vielä tällä, jos en saa sitä loppumaan. Haluan sen loppuvan, mutta mitä enemmän stressaan sairaudesta irti pääsemistä, sitä enemmän ahdistun.
 
Tämä on vähän paradoksaalista, sillä en kuitenkaan haluaisi parantua syömishäiriöstä kokonaan. Koska let's face it, jos bulimia lähtisi, mulle jäisi kuitenkin jäljelle anoreksia. Se ihana anoreksia. Sen turva.
 
Muistan, kun sairastuin ensimmäisen kerran - tai kun oireet tulivat ensimmäisen kerran esiin myös käytännön tasolla. Oli yhdeksännen luokan ja lukion ensimmäisen vuoden välinen kesä. Näin jälkeenpäin anoreksian alkua voisi ajatella rakastumisena. Se kesä oli ikäänkuin kuherruskuu; sain mitä halusin, laihuuden, hoikkuuden, kilot tippuivat kuin itsestään. Ei tietoakaan ahidtuksesta. Vuosien mittaan kuherrus muuttui pakkomielteeksi, parisuhteeksi, josta en halua päästää irti, vaikka pitäisi. Sairaus muuttui pahoinpiteleväksi puolisoksi. Vain totellessani sitä sain hyvän olon. Kuin huumetta. Mutta minä haluan takaisen siihen kuherruskauteen, haluan rakastua uudestaan. Se on kuitenkin niin hankalaa.
 
Vaikeaa se lienee osittain sen takia, että masennus ja ahdistus ovat eri kausina olleet mukana vaihtelevilla voimakkuuksilla. En jaksa yrittää miellyttää, en jaksa taistella. Vaikka pitäisi. Tottakai jaksan joskus, ja silloin laihdun, ja silloin on niin hyvä olla.
 
Minulla on käytössäni jos jonkinmoista lääkettä. Lamictal tasaamaan mielialaa (ettei heittelisi niin voimakkaasti ahdistuksen ja hyvänolon tunteen välillä + nostamaan mielialaa pikkuhiljaa. Eli ei, minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai muuta vastaavaa). Sitä menee 3x50mg päivässä. Ketipinoria olen käyttänyt nini kauan kuin muistan. Osittain ahdistukseen, osittain auttamaan unensaannissa. Melatoninia, jotta edes nukahtaisin. Temestaa pahimman päivän varalle. Se on bentso, en haluaisi jäädä siihen koukkuun, pyrin ottamaan sitä vain ja ainoastaan erityistilanteissa.
 
Haluaisin hengittää syvään ja rentoutua, mutta en uskalla. Silloin päästän tunteen vapaaksi. Se tekisi hyvää, tiedän sen. Harrastin joskus joogaa, ja voin tuolloin paljon paremmin. Mutta ensimmäiset rentoutuskerrat johtavat aina ahdistukseen. Ja jos ahdistus ei pääse purkautumaan itkuna (eli jos tilanne ei sitä salli), olen ihan pulassa. Oksettaa. En uskalla olla 100% läsnä ja päästää irti. Mitä silloin tapahtuisi? Olen pelkuri, en uskalla kokeilla.
 
Kahvia ja vettä ja tupakkaa. Ostin jonkun kalorittoman keratiinijuoman. Törkeen kallis, mutta halusin vaihtelua cokis zerolle. En edes tiedä mitä keratiini on. Ihan sama. Periaatteessa pyrin välttämään kaikkea tuollaista ekstraa lisäaineskeidaa, mutta nyt kun on "akuutti laihdutus" käynnissä, ovat kaikki keinot sallittuja.
 
Keinoista puheenollen, olen ostanut apteekista Orlistat Sandoz nimistä valmistetta. Se on ikäänkuin Alli, eli estää rasvan imeytymistä. Jos syö liian rasvaista ruokaa, saa sen tuta löysänä vatsana - eli toimii! En vain tajua, kuinka ne apteekissa edes möivät sitä minulle. Sitä mainostetaan sloganilla "Ei laihoille!", ja olen melkein kaikkien muiden paitsi itseni mielestä laiha. Varasuunnitelmani on - siis jos joku kysyisikin jotain - sanoa että ostan sitä isoäidilleni, joka on vanha ja lihava eikä pääse aina itse apteekkiin. Inhoan valehtelua, joten en onneksi ole joutunut siihen tilanteeseen. Pyrinkin ostamaan valmistetta aina jostain isommasta apteekista, jossa myyjät ja asiakkaat vaihtuvat tiuhaan, jossa minua ei tunnisteta.
 
Kaverit ovat syömässä. Mahani on kipeä. Hermoni ovat kireällä lihasjäykkyydestä ja ahdistuksesta johtuen. Ennen jaksoin edes venytellä, se rentoutti ja helpotti. Nykyään tulee stretchailtua vain pari kertaa päivässä. Onneksi edes sen verran.
 
Mutta minä laihdun. Haluan painaa sen 49 kiloa. Ja pääsen siihen, olen päässyt ennenkin. Kukaan ei valvo, kukaan ei estä - paitsi se bulimia hirviö sisälläni. Mutta kun otan siitä vallan, ei kestä kauaakaan. Ah, haluan nähdä taas solisluuni, rintaluuni, kylkiluuni ja selkärankani kunnolla. Näkyväthän ne nytkin (BMI jotain reilu 16?), mutta voisit näkyä paremmin.
 
Täytyy alkaa mennä ajoissa nukkumaan, 20-21 välissä. Liian lyhyen yön jälkeen seuraava päivä on 100x rankempi. Tänään treeni, ryhmäliikuntatunti, kello 18:40-19:40. Käyn ehkä vielä sen jälkeen palauttavalla kävelyllä jos jaksan, ja venyttelen (en tänään ole vielä ehtinyt). Mutta sitten nukkumaan. Ehkä huomenna kaikki on vähän paremmin.
 

Lukeeko kukaan? Kuuletko edes?

52 kiloa. 
178,5 cm. 
Liian monta kiloa. 

Tänä aamuna se tapahtui taas. Jogurtti. Siemeniä. Proteiinipulveria. Mustikoita. Sitten se oikeastaan vasta tapahtui: Leipä ja oivariinia. Toinen leipä ja oivariinia. Kolmas leipä oivariinilla, nyt vielä juustolla kuorrutettuna. Sekoitin taikinaa, kaakaojauhetta, öljyä, vettä ja jauhoja. Ja söin sen. Muussasin saman sössön kasaan uudestaan. 
Tiesin kokoajan, että "oksennan nää kuiteski". Ja niinhän minä tein. 

Sairastan siis bulimiaa, se on piinannut minua epäsäännöllisesti lähes vuoden. Sitä ennen anoreksia oli pääroolissa. Arvaisittepa vain, kuinka kaipaan sitä sairautta. Vahtaisin bulimian pois minä hetkenä hyvänsä. Pelkään sen vievän hoikkuuteni, kauneuteni - itsetuntoni se söikin jo. Tilalle tuli itseinho ja arvottomuuden tunne. 

Kokonaisuudessaan syömishäröilyä on kestänyt 3-4 vuotta. Mukana ollut masennusta, ahdistusta (nämä molemmat taas syksyä kohden pahentuneet), kevyt 46, 5 kilon keho ja painava 70,0 kg keho. Siitä 70 viimeksi, viime syksystä, tsemppasin niin kovin päästäkseni tähän. Enkä aio antaa bulimian viedä sitä minulta pois. 

Tässä blogissa aion siis kertoa edistymisestäni bulimian voittamisessa, ja laihduttamisessa. Lupaan punnita itseni joka päivä, ja kertoa painoni tänne. Lupaan jakaa kanssanne ahdistuksen, vihan, surun ja suunnattoman tuntuisen masennuksen. Jaan kuitenkin myös onnistumiseni; tänään en ahminut! tänään en oksentanut! tänään pysyin ruokasuunnitelmassani! jne. 

Lukijat ja tukikommentit, mikäs sen ihanampaa. Saisi tuntea, että joku oikeasti haluaa auttaa minua projektissani. Niin, onhan minulla toki terapeutti ja ihanat (suurimmaksi osaksi>) ymmärtäväiset vanhemmat, mutta he haluavat auttaa vain bulimian voittamisessa. Tarvitsen jonkun tukemaan minua laihdutuksessa. 

49 kg olkoon ensimmäinen tavoitteeni. Kun painan 49 kiloa, saan käyttää uutta valkoista huiviani. Nyt se kauneus roikkuu kaapissani, sillä en ansaitse sitä. Mutta 3 kiloa, se ei ole paljon. Ei varsinkaan, jos on aikoinaan laihduttanut 20. 

Ja tosiaan, ikää 19 vuotta. Ja tänään en syö enää muuta kuin 1/2 verigreipin ennen treeniä. That's my promise for myself. And for all of you.