Koulussa. Pitää tulla tänne, pitää olla vitun vahva. Jostain syystä nyt ahdistaa ihan vietävästi. Ahdisti jo aamulla, siitähän johtuivatkin ne oksentelushowt.
Lintsasin ekan tunnin, toivoin unen vievän ahdistuksen pois. Ei se vienyt. Enkä oikeastaan edes nukkunut kunnolla. Mutta parempi mennä myöhässä kouluun kuin olla kokonaan menemättä, tiedän sen. Koitan päästä eroon masennuksesta, ajatella positiivisesti, päästää irti ahdistuksesta. Mutta sitten tulee se tunne, se äänetön, sanaton ääni: Sä et ansaitse kivoja asioita, sä et ansaitse mitään hyvää. Sä olet lihonut 2 kiloa kouluvuoden alkamisesta, sä ahmit, sä oksennat - sä et ole minkään arvoinen. Inhoan sitä. Haluan siitä eroon, mutta samalla ajattelen, etten ansaitse päästä eroon siitä. Toisaalta, ahdistus johtaa niin helposti tunteiden purkamiseen ruokaan. Miksi juuri ruokaan? Eli jos en olisi niin kovin ahdistunut, söisinkin varmaan vähemmän, fiksummin. Ja niin teenkin, aina silloin kun saavutan tavoitepainoni. Mutta ennen sitä, ahdistus ahdistus ahdistus, poissaoleva tunne.
Jokainen päivä ilman ahmimista, oksentamista, on voitto. Niistä pitäisi iloita. Mutta niitä päiviä... tai sellainen päivä... En edes muista, milloin viimeksi olisin ollut 24 tuntia oksentamatta. Tapan itseni vielä tällä, jos en saa sitä loppumaan. Haluan sen loppuvan, mutta mitä enemmän stressaan sairaudesta irti pääsemistä, sitä enemmän ahdistun.
Tämä on vähän paradoksaalista, sillä en kuitenkaan haluaisi parantua syömishäiriöstä kokonaan. Koska let's face it, jos bulimia lähtisi, mulle jäisi kuitenkin jäljelle anoreksia. Se ihana anoreksia. Sen turva.
Muistan, kun sairastuin ensimmäisen kerran - tai kun oireet tulivat ensimmäisen kerran esiin myös käytännön tasolla. Oli yhdeksännen luokan ja lukion ensimmäisen vuoden välinen kesä. Näin jälkeenpäin anoreksian alkua voisi ajatella rakastumisena. Se kesä oli ikäänkuin kuherruskuu; sain mitä halusin, laihuuden, hoikkuuden, kilot tippuivat kuin itsestään. Ei tietoakaan ahidtuksesta. Vuosien mittaan kuherrus muuttui pakkomielteeksi, parisuhteeksi, josta en halua päästää irti, vaikka pitäisi. Sairaus muuttui pahoinpiteleväksi puolisoksi. Vain totellessani sitä sain hyvän olon. Kuin huumetta. Mutta minä haluan takaisen siihen kuherruskauteen, haluan rakastua uudestaan. Se on kuitenkin niin hankalaa.
Vaikeaa se lienee osittain sen takia, että masennus ja ahdistus ovat eri kausina olleet mukana vaihtelevilla voimakkuuksilla. En jaksa yrittää miellyttää, en jaksa taistella. Vaikka pitäisi. Tottakai jaksan joskus, ja silloin laihdun, ja silloin on niin hyvä olla.
Minulla on käytössäni jos jonkinmoista lääkettä. Lamictal tasaamaan mielialaa (ettei heittelisi niin voimakkaasti ahdistuksen ja hyvänolon tunteen välillä + nostamaan mielialaa pikkuhiljaa. Eli ei, minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai muuta vastaavaa). Sitä menee 3x50mg päivässä. Ketipinoria olen käyttänyt nini kauan kuin muistan. Osittain ahdistukseen, osittain auttamaan unensaannissa. Melatoninia, jotta edes nukahtaisin. Temestaa pahimman päivän varalle. Se on bentso, en haluaisi jäädä siihen koukkuun, pyrin ottamaan sitä vain ja ainoastaan erityistilanteissa.
Haluaisin hengittää syvään ja rentoutua, mutta en uskalla. Silloin päästän tunteen vapaaksi. Se tekisi hyvää, tiedän sen. Harrastin joskus joogaa, ja voin tuolloin paljon paremmin. Mutta ensimmäiset rentoutuskerrat johtavat aina ahdistukseen. Ja jos ahdistus ei pääse purkautumaan itkuna (eli jos tilanne ei sitä salli), olen ihan pulassa. Oksettaa. En uskalla olla 100% läsnä ja päästää irti. Mitä silloin tapahtuisi? Olen pelkuri, en uskalla kokeilla.
Kahvia ja vettä ja tupakkaa. Ostin jonkun kalorittoman keratiinijuoman. Törkeen kallis, mutta halusin vaihtelua cokis zerolle. En edes tiedä mitä keratiini on. Ihan sama. Periaatteessa pyrin välttämään kaikkea tuollaista ekstraa lisäaineskeidaa, mutta nyt kun on "akuutti laihdutus" käynnissä, ovat kaikki keinot sallittuja.
Keinoista puheenollen, olen ostanut apteekista Orlistat Sandoz nimistä valmistetta. Se on ikäänkuin Alli, eli estää rasvan imeytymistä. Jos syö liian rasvaista ruokaa, saa sen tuta löysänä vatsana - eli toimii! En vain tajua, kuinka ne apteekissa edes möivät sitä minulle. Sitä mainostetaan sloganilla "Ei laihoille!", ja olen melkein kaikkien muiden paitsi itseni mielestä laiha. Varasuunnitelmani on - siis jos joku kysyisikin jotain - sanoa että ostan sitä isoäidilleni, joka on vanha ja lihava eikä pääse aina itse apteekkiin. Inhoan valehtelua, joten en onneksi ole joutunut siihen tilanteeseen. Pyrinkin ostamaan valmistetta aina jostain isommasta apteekista, jossa myyjät ja asiakkaat vaihtuvat tiuhaan, jossa minua ei tunnisteta.
Kaverit ovat syömässä. Mahani on kipeä. Hermoni ovat kireällä lihasjäykkyydestä ja ahdistuksesta johtuen. Ennen jaksoin edes venytellä, se rentoutti ja helpotti. Nykyään tulee stretchailtua vain pari kertaa päivässä. Onneksi edes sen verran.
Mutta minä laihdun. Haluan painaa sen 49 kiloa. Ja pääsen siihen, olen päässyt ennenkin. Kukaan ei valvo, kukaan ei estä - paitsi se bulimia hirviö sisälläni. Mutta kun otan siitä vallan, ei kestä kauaakaan. Ah, haluan nähdä taas solisluuni, rintaluuni, kylkiluuni ja selkärankani kunnolla. Näkyväthän ne nytkin (BMI jotain reilu 16?), mutta voisit näkyä paremmin.
Täytyy alkaa mennä ajoissa nukkumaan, 20-21 välissä. Liian lyhyen yön jälkeen seuraava päivä on 100x rankempi. Tänään treeni, ryhmäliikuntatunti, kello 18:40-19:40. Käyn ehkä vielä sen jälkeen palauttavalla kävelyllä jos jaksan, ja venyttelen (en tänään ole vielä ehtinyt). Mutta sitten nukkumaan. Ehkä huomenna kaikki on vähän paremmin.
