En ole nukkunut ollenkaan. Olen itkenyt ja juonut maitoa ja oksentanut maidon ja itkenyt lisää ja harmistunut siitä että melatoniinit ovat loppu ja siitä että kello on 6:32 eli voisin yhtä hyvin olla matkalla kouluun tähän aikaan, jos siis olisi koulupäivä ja aloittaisin kahdeksalta.
Kuuntelen musiikkia jota kuuntelin joskus yläasteella. Goo Goo Dollsien Irista sun muuta. Katselen sarastusvaloja ja kirkasvalolamppuja netissä. Mietin, kumpi olisi hyödyllisempi minulle. Meillä on jo alakerrassa kirkasvalolamppu. Ehkä siis sarastusvalo? Tai toisaalta, olisihan se oma kirkasvalokin varmaan ihan kätsä.
Mä vihaan mun elämää. Tuntuu kuin ei koskaan oikeasti olisi hauskaa. Tuntuu kuin olisin ihan turhaan mennyt sinne Halloweenjuhliin. Suoraansanottuna, ja siis tätä on hankalaa myöntää edes itselleni, tunsin itseni kokoajan hieman ulkopuoliseksi. Ja tosi tyrkyksi, jotenkin. "Hei, huomatkaa mut! Tanssin jakkaralla! Keksin hulluja stooreja juomapelissä! Nauran kovaan ääneen! Laattaan!! Woopwoop!". Siksi varmaan itkettääkin. Väsymys ja se, että tajuaa, kuinka yksin sitä lopulta on.
Löysin vanhan ELLEn jostakin kaapin kätköistä. ELLEn sivujen kätköistä löysin tosi kauniita malleja. Tosi laihoja malleja. Yhtä laihoja varmaan, kuin minä olin joskus. Enpä ole enään... Olen turvonnut. Vettä vatsassa ja naamassa. Yäk. Olen kamala. Inhoan inhoan inhoan itseäni.
Miksi olen olemassa? Olen merkityksetön. Täysin merkityksetön. Ja koulu menee ihan penkin alle. En jaksa lukea enkä hakea mitään faktaa mihinkään liittyen, en vain jaksa. Kun jo sängystä nouseminen ja koululle raahautuminen on joskus niin rankan tuntuista. Niin sitten pitäisi vielä tehdä jotain projekteja kotona. Mutta... Kaikki muutkin pystyvät siihen. Miksen siis minäkin? Koska olen surkea. Nytkin vain ryven tälläisessä itsesäälissä. Pitää vain ryhdistäytyä ja potkia itsensä liikkeelle ja ryhdistäytyä. Mutta ei ei ei. Ja pitäis ottaa vastuuta ja olla aikuinen. Yhdeksäntoista, liian vanha ollakseen isin pikku tyttö. En enää juokse isin kainaloon. En voi. Täytyy oppia seisomaan omin jaloin. Ne jalat vaan ei kanna, kun pää painaa liikaa.
Itken taas ihan täysillä. En tiedä, en varmaan enää ole kännissä. Laskuhumala? Selvinpäin? Väsymys? Kaikki kolme. Varmaankin. Kompromissi.
Äiti liikkuu alakerrassa. Ruokkinee koirat. Kello 6:49. Ihan loogista, on niiden aamuruoka-aika. Mihin mun uneni jäi? Joojoo, tiedän. Jotkut bailaavat joka viikonloppu eivätkä nuku ja jaksavat. Mä en vaan ole sellainen, en enää. En koskaan ollutkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti