Kertonee kaiken...

Vahva,
anna mun olla.

Ilman aamiaista
liian kevyesti
aikaisin,
aamulla.

Toivoo, että se riittäisi.
Olisi,
vain vesi.

Sumenee
loittenee,
todellisuus loittonee

Pakenee paniikkia
ahdistusta
juokseejuokseejuoksee

Kaappi yksi,
kaappi kaksi,
lisää voita
lisää sokeria
lisää juustoa
lisää leipää ja jauhoja

Keittiössä
kunnes jäljellä on vain vesi.

Ulos, ulos, ulos!
Pois se minusta!
Halaan valkoista jumalaani
kunnes jäljellä on vain vesi.

Vasta sitten
uskallan hengittää.

Ja mitähän pirua teen valveilla näin myöhään? Nyt menee kyllä alas Temesta. 

Olen aloittanut useamman blogin. Kirjoittaminen on tyssännyt ensimmäiseen ahmimiseen, sillä en kehtaa kertoa niistä. Mutta ainoa tapa jaksaa jatkaa kohti hoikkuutta on uskallus kohdata totuus, se, että putoaa vielä monen monta kertaa. Joten ei, en lopeta, vaikka söin liikaa ja oksensin. Jonkinlaisesta pienestä askeleesta kohti paranemisesta kielii se, etten enää nykyään suunnittele ahmimisia ja oksentamisia. Etten suostu pitämään sitä elämäntapana. Nykyään ahmin vain tilanteen karatessa käsistä. Niin käy harmittavan usein. Joka päivä viimeisen sadan vuoden ajan. Mutta se loppuu. Se loppuu. 

Syömishäiriöstä kärsitään keskimäärin 5-6 vuotta. KESKIMÄÄRIN. Se on KESKIARVO. Kaikki eivät parane. Mutta oi, kuulkaapa vaan, kirjoitan tätä blogia niin pirun kauan, että paranen, siis bulimiasta. Niin kauan, kunnes olen tavoitepainossani. Ja sen jälkeenkin. Kun tajuan kuinka noloa on sortua, ja siitä on pakko kertoa täällä. Uskon sen auttavan minua. 

Kaikki blogiani lukevat, autatte minua. Sen enempää en voisi toivoa. Kiitos.